Tänään puoli kahdeksalta aamulla kun könysin töihin niin oli jo valosaa! Valosaa! Ja aurinko vaan nousi vääjämättä korkeemmalle ja korkeemmalle ja yhdeksältä ulkona jo paistoi aurinko! Tuli hullu energiaryöppö. Oisko se kevät jo tulossa..? Kun ei ainakaan enää alkasi loskaa satamaan.

Toivottavasti kaikkien muidenkin vuosi on lähtenyt kivoissa merkeissä! Ja Hyvää Ystävänpäivää kaikille teille rakkaat!

Onpa ollut ihana Itsenaisyyspaiva. Aamulla sai katsoa Tuntematton sotilaan, sen jalkeen kaytiin haudoilla tervehtimassa ukkeja jotka teki kovan tyon sen eteen etta Suomi on tanaan tallainen. Kotona perinteista Suomi-ruokaa, karjalanpaistia ja piimaa, ja Itsenaisyyspaivan konsertti sen paalle. Koko paivan odotus alkaa olee lopussa kun Linnan juhlat kohta alkaa, Itsenaisyyspaivan kynttilat sytytetaan ja skoolataan Suomelle.

Linnan juhlia odotellessa (tai niille joita ne ei kiinnosta) testaa kelpaatko Suomen kansalaiseksi. Olin huojentunut, kun pisteet riittivat reippaasti. Aikamoista nippelitietoakin sita paassa on..vai menikohan vaan arvaamalla.. Kokeile!

Joskus viistoista vuotiaana mulla oli massun kanssa vahan haikkaa, ja sillon laakari sen kummemin tutkimatta paatyi laktoosi-intoleranssiin. "Ole kaksi viikkoa kayttamatta maitotuotteita ja katso auttaako se." Auttoihan se. ja talta pohjalta ma en sitten enaa sen jalkeen ole syonyt suklaata, kaikkia juustoja, jogurtteja ja maitoa. Muutama vuos sitten piti kayttaa hylamaitoa, joka on aivan kammottavaa. Nythan suurin osa tuotteista kermaviileista ja maidosta lahtien on laktoosittomia, eli en oo jaany paljosta paitsi.

Enpa!

Kaks viikkoa sitten laakari lahetti mut verikokeisiin, koska toi laktoosi-intoleranssi oli aikanaan diagnosoitu niin huonoin perustein. Kyseinen vaivahan voidaan nykaan todeta verikokeella. Ja se tulos on taysin virheeton. Ja mun tulos oli negatiivinen.

Mm. Sillai. Okei. Ensin mua alko vaan raivostuttamaan, etta ma en oo 7 vuoteen voinu nauttia erinaisista ruuista. Eniten ehka harmitti se vuosi Ranskassa, jollon kiltisti jatin valiin lattet ja konvehdit ja ties mitka piirakat. Nojoo. Eilen ma en laittanu viela suuhuni mitaan laktoosista. Tuntuu oudolta luopua siita noin vaan. Ma voinkin syoda mita vaan. Mita vaan ma on himoinnut 7 vuotta mista ei oo tullut viela laktoositonta versiota. Emma edes tajunnut mita kaikkea olin niin ikavoinyt ennenkun tanaan kaupassa. Kavin kaupassa ostaa mustikkakeittoa. Ja siina hyllyn vieressa oli jaatelotiski. Jaateloa!!

Ostin Kingiksen. Ma saan syoda sen! Ma ostin kanssa suklaapatukan, Fazerin sinista. Siina hyllyss oli vaikka mita, suklaanappirulla, minttusuklaata, Maraboun Daim-suklaata. Ma hymyilin kun aalio. Maitohyllyn ohi, ma saan syoda Bulgarian jogurttia! Tuli mieleen kesa, tzatziki ja nachot ja juustokastike. Jouluna ma saan syoda hyvia konvehteja, ei tarvitse narppia niita kahta kolmea konvehtia ja vetaa heti peraan laktoositabletteja. Oon ihan ilonen. Oon maki ollu tyhma. Ois aikasemminkin voinu toki tutkia etta oliks se diagnoosi oikein. Mutta eipa toi ole mun elamaa haitannut. Mutta kieltamatta nautin kun saan kesalla syoda Magnum-jaatelon. Aaaah…

Ma en oikein tieda miten naiden puhelinnumeroiden vaihtojen kanssa pitais tehda. Sita tapaa baarissa jonkun, juttelee, se ei ihan natsaa mut on ihan kiva. Illan paatteeks poika pyytaa puhelinnumeron. Saattaa olla epavarma olo:emma oo varma lahdenko ton kaa ikina ulos, eli en oo ihan saletti pitaisko antaa numero. sit alkaa huvittaa:okei,ei se valttamatta edes ikina tekstaa ja pyyda ulos.

Harmittavan usein huomaa jalkikateen tehneensa johonkuhun suuremman vaikutuksen kun kuvittelee. Ne tekstaakin. Ne lahettaa ehka jopa jotain sopoa. Tai jotain suht viileeta kolme paivaa myohmmin (mika on taa ihme kolmen paivan saanto? Mika?!). Viilee viesti on se mis morjestetaan ja vahan ehka jo ehdotetaan, mut samalla tehaan selvaks et "on aika kiire,eli ala nyt vaan kuvittele sit mitaan".

Mun on vaikee olla antamatta numeroa. Ja yleensa sitten harmittaa. Ma oon pari kertaa myos tehnyt ihan pokkana niin etta oon sanonut etta en anna. Mutta siita vasta hardelli syntyy. "Siis mikset anna? Anna nyt. Mika sun numero on? Anna nyt se numero" Yks alko jopa kayttaytyy uhkaavasti, jollon tuntu turvallisemmalta vaan antaa numero jotta se siirtyi oven edesta syrjaan ja paasi kotiin turvaan. Sit on niita kenelle ei anna edes turhaa toivoa ja jotka siitakin huolimatta kinuu "Mites..saisiks ma sun numeron" -Voi vitsi, tosi kiva kun kysyit mutta emma nyt usko..mul on nyt sellanen elamanvaihe etta mulla ei oo mahdollisuutta tapailuun" "Anna sun numero. Anna anna. Ei sun tarvii kun tulla paikalle, ma maksan kaiken, ma haluun viettaa aikaa sun kanssa" Mika ma oon joku escortti?! Viiden minsan kinumisen jalkeen ja 10n EIn jalkeen oli pakko antaa numero etta paasi vaan kotiin nukkumaan. Ja sitten kundi kehtaa viela odottaa sen aaliomaisen kolme paivaa ja tekstaa sitten. Joo. Not interested.

Ja nyt taas kun tuli annettua numero yhdelle tuntuu todella sydamettomalta olla vastaamatta. Ja vastaanhan ma. Mutta silla viileella tyylilla, joka ei lupaa edes sita vahaa. Mulle tulee siit silti paskamainen olo. Miten tan asian ratkasis? Onks se torppoa ja kusipaista antaa numero sillonkin, kun on melko varma ettei toista enaa halua nahda? Ja onko kamala kolaus toisen itsetunnolle jos vaan heti sanoo ettei numeroaan anna? Huaah..mulla on vaan selkeesti ihan liikaa vapaa-aikaa, etta ehdin tastakin asiasta kirjottaa nainkin pitkan tekstin. Ahdistaa vaan toi pussaava nallekarhu tuolla puhelimessa.. 

Hyh. On tosi alloa laittaa astiat likoomaan ja muka tiskata ne viitta minuuttia myohemmin ja sitten laiskistua ja jattaa ne sinne seuraavaan iltaan. Tiskivedesta tulee ihan kylmaa ja on inhottavaa vetaa se tulppa irti kun kasi joutuu kylmaan alloon likaveteen.

Eikun lamminta vetta kehiin nyt ja fairya. Hitto naa mun perjantait on hohdokkaita.

Niin jarkyttavaa, etta aloin itkea.

Oon sanaton, enka osaa ainakaan viela tata asiaa enempaa kommentoida. Halusin purkaa surua tannekin, tahan aikaan ei viitsi soitella enka edes tieda miten tasta puhua. On sita nahtavasti viela elossa, kun taa hirvea tapahtuma koskettaa nain syvasti.

Etta. Tanaan ma taas murjotin sita kuinka vasynyt ma koko ajan oon. On tosi ankeeta olla koko ajan vasynyt ja vaan miettia sita etta on vasynyt. Ihan asennekysymys! Pitaa alkaa olee vahan innokkaammin mukana kaikessa. Ei ainakaan auta se etta koko ajan vaan valittaa ja murehtii. Mietin etta se vasymys johtuu varmaan ihan siitakin etta en koe mun elamaa oikeen mielekkaaks talla hetkella. Toi duuni syo niin pahasti, rukoilen joka paiva mielessani etta loydan mieleisen koulun mihin hakea, (ja etta paasisin sinne). Niin tyhmaa tyota, ma en jaksa sita.

Avoimen yliopistonhan ma oon alottanut, siella on ollut kiva kayda, mutta ei sekaan sytyta niinkuin toivoin. Se on vahan niinkun tikkari, minka saa kun tulee pipi : helpottaa vahan siihen kurjaan oloon, muttei paranna mitaan. On se toki toivoa tuonut tahan aika pettymyksentayteiseen arkeen. Ja se hyoty tosta avoimesta on ollut etta huomaan kuinka ihanaa on opiskella. Motivaatio kouluun hakemiseen ei oo koskaan ollut nain huipussaan.Tanaan mua on piristanyt se etta loysin eilen aika kiinnostavia mahdollisia opiskelupaikkoja. Nyt ei junnata,vaan oon kylman viileesti plarannyt kaikki koulut ammattikoulusta yliopistoon, ja loytanyt vaihtoehtoja joita en oo ees pohtinut, saati antanut itteni luvan pohtia. Oon alkanut kasittaa selvemmin, mita haluan ja mita ehdottomasti EN halua. Ja aikaakin viela on. Paljon aikaa kevaaseen.

Tiedan, etta pitaa nauttia arjesta. Sen taidon ma opin. Mutta ma en vaan pysty siihen niin kauan kun arki on nain epamielekasta. Taytyy ainakin etsia kiinostavampi tyo jos koulunovet ei aukea taaskaan.

Kavelin kotiin avoimesta ja pohdiskelin kaikkee ihan muuta kun luentoa, koska oli taas niin paljon sulateltavaa. okei vahan kertasin sauvasolujen ja tappisolujen  suhdetta ja niita naita, ja tossa K-Extran kohalla Toisella Linjalla paahan tuli taas ajatus jota oon pyoritellyt monta vuotta, aina sillon tallon kun se jostain tulee taas tietosuuteen.

Mita jos ma oon hullu? Oonks ma hullu?! Mita jos ma tassa muka kavelen vaan normaalisti kauppakassin kanssa kotiin, mutta oikeesti huudan ja heilutan kasia tai syljen ja kiljun, enka vaan ite tajua sita vaan kuvittelen etta oon normaalisti. Jos ma oon jo vuositolkulla elanytkin harhassa, ja naan elaman sellasena kun sen joskus totuin nakemaan.. Saakohan tasta tolkkua? Siis et jos ma oonkin niin hullu etten edes tajua? Ja tuolla nolaan itteni koko ajan kavelemalla vaikka ilman housuja? Ehka taa taas tuli mieleen kun psykassakin puhutaan taas todellisuudesta ja onks sita ja miten se hahmotetaan ja miten kukin sen nakee..

Oon melko varma etten oo hullu. Kavelen ihan normaalisti kauppakassin kanssa kotiin. Hiljaa, jalat vuorotellen ja mulla on farkut jalassa.

Nii etta mietin vaan onks kellaan muul naita ajatuksia koskaan? Tiian yhen tyypin jolla on muistaakseni sama,tai ainakin jarjeton pelko etta muuttuu yhtakkia hulluks eika tajua sita. Ma luulen etta taa on ihan yleinen juttu, josta ei vaan puhuta..(toivottavasti) Crazy thoughts, people!